Tapiola 1960-luvulla

Muistelmia puutarhakaupungista ja sen ihmisistä

Kukapa olisi voinut arvata, että tällainenkin skandaali on päässyt aikoinaan tapahtumaan hyvämaineisessa Tapiolan puutarhakaupungissa? Arkistot paljastava 40 vuoden takaisen murhenäytelmän...

Opettaja oli jo edellisellä urheilutunnilla kertonut, että seuraavalla kerralla sitten hypätäänkin kolmesta metristä. Sen kuullessamme meiltä monelta meni kurat housuun, vaikka varsinaisen kurahousuiän me olimmekin jo keskimäärin kerinneet ohittaa. Tarinani alkaa tuosta mainitusta seuraavasta kerrasta. Tai oikeastaan siitä tilanteesta, jolloin me kaikki seisoimme Tapiolan uimahallissa kolme metriä vedenpinnan yläpuolella. Että kertomus alkaa nimenomaan tästä eikä esimerkiksi torniin kiipeämisestä, johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei minulla vielä tänäkään päivänä ole harmaintakaan aavistusta siitä, miten minä sinne torniin ylipäänsä pääsin, tai – niin kuin jatkossa saatatte havaita – voidaan tässä yhteydessä kernaammin käyttää verbiä jouduin.

Hyvät lukijat. Nyt minun on vedottava teidän herkimpiin, syvimpiin ja jaloimpiin tunteisiinne. Toivon teidän sielujenne silmiä ylöspäin kohottaessanne näkevän päätähuimaavissa korkeuksissa iho kananlihalla tutisevan ja tärisevän, hiukan toisella kymmenellä olevan, ruumiillisesti puolialastoman, henkisesti täysin alastoman lapsipoloisen, joka omaksi onnettomuudekseen on tuomittu loppuiäkseen käyttämään silmälaseja ja joka kuitenkin tällä karmaisevalla hetkellä joutuu uhmaamaan kohtaloaan ilman rillien suomaa moraalista ja näkökenttää avartavaa tukea ja joka ennen tähän ahdistavaan tilanteeseen joutumistaan oli samana aamuna kotona potenut päänsärkyä, huimausta, oksennuskohtauksia, sydämen tykytystä, vatsanväänteitä, vapinaa, hermo- tai muun sellaisen romahduksen, äkillisen hiustenlähdön, osittaisen muistinmenetyksen sekä vielä äkisti puhjenneen vesikauhun. Menetettyä muistia toisin paransi omalta osaltaan asianomaisen äiti, joka kädestä pitäen talutti esikoisensa uimahallin ovelle.

Mutta kuitenkin: Käsi sydämelle, lukijat. Ettekö jo helly kyyneliin, eikö teidän käykin sääliksi tuota poikarukkaa, jäättehän ihmettelemään isojen ihmisten pahuutta pienempiä ihmisiä kohtaan? Tarkoitan tietenkin niitä niin isoja ja pahoja ihmisiä, jotka ylettyvät rakentamaan kolmen metrin hyppytorneja, joista pienemmät ihmiset sitten joutuvat vasten parempaa tietoaan, taitoaan, tahtoaan tai periaatteitaan hyppimään. Paha on maailma, paha.

Nyt siis tunnette lähtökohdan. Voimme mennä asiassa eteenpäin, mikä tarkkaan ottaen merkitsee alaspäinmenoa. Poika toisensa jälkeen molskahti veteen, kun opettaja oli pillillään antanut merkin. Piip-molskis-piip-molskis . Tyyli oli jokaisen molskahtajan vapaasti valittavissa. Oli ylätyyliä ja alatyyliä, jos kohta tavallisentökerö arkityylikin (eli suu ja silmät kiinni lisättynä nenästä kiinni pitämisellä) esiintyi myös, vaikkei tyttöjä tietääkseni pitänyt olla ollenkaan mukana. Mutta enhän minä toisaalta voinut olla mistään ihan varma, kun en juuri mitään nähnyt. Mitä nyt vähän aistin tunnelmaa. Minun mielestäni ilmassa ei ollut ollenkaan suuren urheilujuhlan tuntua.

Aivan liian äkkiä oli väistämättömästi edessä se tilanne, jota olin kovasti, ah, niin kovasti pelännyt eli minua lukuun ottamatta kaikki olivat jo hypänneet. Muut istuivat nyt huojentuneina hallin katsomossa. Ja nyt… nyt olisi minun vuoroni…

Taas minua pyörrytti. Siirryin seisomaan keskelle tornia, jotta mahdollisesti pyörtyessäni en putoaisi alas ja näin aiheuttaisi kilteille siivoojatädeille ylimääräistä työtä, he kun saisivat pestä pois veret ynnä inhottavat aivonesteet, jotka ilman muuta ruiskahtelisivat yltympäriinsä hallin lattialle, jos nimittäin sattuisin putoamaan muualle kuin altaaseen.

Piip! Opettajan pilli vihelsi käskevästi. Otin askeleen eteenpäin – ja nopeasti kaksi taaksepäin. Vesi tuntui kuohuvan allani. Se odotti ahnaasti saadakseen vetää minut ikiajoiksi syvyyksiinsä.

Kun Piip kuului toisen kerran, minusta tuntui kuin tämä olisi ollut koko lorun loppu. Näin siihenastisen elämäni kulkevan silmieni editse ikään kuin se olisi ollut jokin kauan sitten näkemäni filmi. Ihan hyvä elämähän se oli, mutta valitettavasti vain niin surullisen lyhyt. Siirryin jälleen lähemmäksi reunaa. Koetin kuvitella, miltä niistä leijonien eteen joutuneista kristityistä oikein mahtoi tuntua. Ei sekään varmasti helppoa ollut. Mahtaisikohan minussa olla hiukkaakaan tuota samaa urheutta? Tai edes suomalaista sisua?

Ei. Vilkaisu alas riitti karkottamaan marttyyrihaaveeni juuriaan myöten. Mitäpä hyödyttäisi olla kuollut sankari? Elävän antisankarin osa tuntui sittenkin houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Tämä valinta ei kuitenkaan tuonut ratkaisua tilanteeseen, pikemminkin päinvastoin. Kohotin katseeni yläviistoon. Mistä tulee minulle apu?

Seurasi kolmas vihellys ja vielä neljäskin, oikein piiiitkä Piip! Luokkatoverini taputtivat katsomossa rytmikkäästi käsiään ja huusivat minulle: ”Hyppää, Hannu, hyppää. ” Minusta oli hetkessä tullut kaiken olevaisen keskipiste.

Mitä minä teen, mitä ihmettä minä nyt teen? Pois täältä on päästävä, mutta ei sentään keinolla millä hyvänsä. Portaita en enää voinut käyttää, sitä tietä en yksinkertaisesti uskaltanut sokkona poistua. Ja jos olisinkin uskaltanut, niin mitä muut olisivat minusta mahtaneet ajatella?

Tätä kysymystä en kovin kauan joutunut miettimään, sillä opettaja oli lähtenyt kiipeämään torniin. Että osasikin olla nolo tilanne. Opettaja tuli aivan viereeni. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin sellaista, mitä minä en taatusti tahtonut kuulla.

Siinä samassa päähäni pälkähti hurja ajatus, ja heti kun kuumeiset aivoni antoivat jäsenille toimintakäskyn, minä tartuin opettajaa kädestä, puristin, riuhtaisin ja – hyppäsin. Putoamisen ajaksi suljin silmäni, vaikka opettajan ilme olisi kuulemma ollut todella näkemisen arvoinen.

Veden alla irrotin otteeni opettajan kädestä. Tämä osoittautui taktisesti aivan oikeaksi ratkaisuksi sikäli, että hitaampana uimarina sain näin riittävän etumatkan hämmästyneen opettajan vielä jatkaessa matkaansa alaspäin. Mutta yllättävän nopeasti hänelle selvisi mitä oli tapahtunut, eikä aikaakaan, kun opettaja ja minä jo juoksimme kilpaa, ensin uima-altaan ympäri ja sitten pesuhuoneeseen, tietysti luokkatovereitteni myrskyisien suosionosoitusten saattelemina.

Siinä hötäkässä taisi muuten syntyä uusi epävirallinen nuorten 200 metrin sisähalliennätys. Epävirallinen siksi, että minun voidaan katsoa saavuttaneen tulokseni selkäni takaa puhaltaneen tuulen eli niskaani hengittäneen opettajan avulla.

Se, mitä tämän jälkeen seurasi, ei ikävä kyllä enää kuulu tarinaan. Minun on päätettävä kertomukseni eräässä mielessä kovin jännittävään kohtaan, sillä myöhemmät tapahtumat eivät kerta kaikkiaan koske teitä, rakkaat sivulliset lukijani. Seuraukset koskivat yksinomaan minua. Melko kipeästi sitä paitsi.

Katselukerrat: 400

Kommentti

Sinun tulee olla Tapiola 1960-luvulla:n jäsen ennen kuin voit kommentoida!

Liity verkostoon Tapiola 1960-luvulla

Kommentoinut Esa Mertanen 25. heinäkuu 2014 23:49
, kiitos
Kommentoinut Esa Mertanen 25. heinäkuu 2014 23:48
Hannu, rautainen kuvaus nuoruutemme ajalta
Kommentoinut Pekka Ihalainen 13. maaliskuu 2013 19:41

Hyvä Hannu, eloisa ja oikea kuvaus tilanteesta! Mulla oli samat fiilikset, mutta vasta viidestä metristä, josta piti saatana tulla kaali edellä alas. Tulin, tulin alas ilman sitä typerää opettajaa ja kyllä sattui :-))

P.S. muistan kyllä sut koulustamme

Kommentoinut Liisa Ryytty 24. tammikuu 2013 18:11

Kommentoinut Liisa Ryytty 24. tammikuu 2013 18:11

Kommentoinut Liisa Ryytty 24. tammikuu 2013 18:10

Tietoja

Hannu Tervonen on luonut tämän Ning-verkoston.

© 2017   Created by Hannu Tervonen.   Toiminnon tarjoaa

Merkit  |  Ilmoita ongelmasta  |  Palveluehdot