Tapiola 1960-luvulla

Muistelmia puutarhakaupungista ja sen ihmisistä

Muisteluita Tapiolan seurakunnasta: kirkosta, nuorisotyöstä, ripareista, henkilöistä

Hei,

olen Reija, uusi täällä ja aika uusi tapiolalainenkin - asunut Itätuulenkujalla vasta vuoden 2003 kesästä lähtien. Olen Espoon seurakuntayhtymässä töissä viestintäsihteerinä, ja siksi pyydänkin apuanne Tapiolan seurakunnan historian keräämisessä.

Seurakunta nimittäin perustettiin 1.5.1960, ja on tänä keväänä siis 50-vuotias. Juhlaviikkoa vietetään 2.-8.5. tavallisen virallisen ohjelman muodossa, mutta toivoisin, että tätä kautta löytyisi epävirallisia, ehkä hauskojakin tarinoita seurakunnan toiminnasta, joka huhupuheiden mukaan veti 60- ja vielä 70-luvullakin mukaan paljon lapsia ja nuoria.

Esse-lehden välissä ilmestyy 29.4. juhlaliite, ja myös nettisivulla www.tapiolanseurakunta.fi on 50-vuotisjuhlia koskevaa materiaalia. Facebook-ryhmään Tapiolan seurakunta 50 vuotta olen kerännyt lehtileikkeitä seurakunnan historiasta, Niitä on tulossa lisää lähiviikkoina. Olet tervetullut liittymään! 

Katselukerrat: 1075

Vastaa tähän

Vastaukset tähän keskusteluun

1960-luvun loppu ja 1970-luku - erikoinen nuorisotyön aika Tapiolan seurakunnassa
Kirjoitus perustuu toiminnasta vastanneen Reijo Räisäsen ja muutamien sen ajan vastuunkantajien haastatteluun. Koostajina Aarne Laasonen ja Pekka Kiviranta

Tapiolan seurakunta oli saanut kirkon vuonna 1965. Juuri rakennetun kirkon tiloissa nuorisotyö aiheutti kuitenkin sen verran häiriötä, että oli etsittävä toinen toimitila. Lähistöltä löytyi vuonna 1968 vapaa parakki, joka oli toiminut kouluna. Tila sai pian nimen ’Räkälä’. Alueen nuoret löysivät tilan ja usein arki-iltoinakin läsnä oli 150-200 nuorta, viikonloppuisin jopa 300 nuorta. Vuotuinen kävijämäärä kipusi 35 000:een.

Avoimet ovet ja järjestys

Toiminta vei paljon aikaa ja voimavaroja. Tarvittiin kaksi ovimiestä ja parhaimmillaan viisi valvojaa. Musiikin soittaminen oli suosittua. Pidettiin levyraateja ja niihin saatiin lahjoituksena levyjä. Monia sen ajan julkisuuden henkilöitä vieraili illoissa.

Toiminta oli varsin radikaalia ja Tapiola oli ainoa seurakunta, jossa laillisesti tanssittiin. Pari kolme kertaa lukukaudessa oli elävä orkesteri. Nuoret itse pyysivät näitä iltoja ja tanssi-iltoina nuoret olivat vähemmän humalassa kuin muulloin. Ovimiehiä tarvittiin järjestyksen ja eritoten päihtyneiden varalta, jotka ohjattiin pois tai vietiin kotiin. Oli itsestään selvää, että olotilassa ei saanut käyttää alkoholia eikä huumeita, joiden käyttö oli jo varsin laajaa. Järjestyksestä ei tingitty.

Jalkapalloa ja muuta

Nuorten illoissa oli monia aktiviteetteja, pelejä, näytelmäkerho, jalkapalloa niityllä jne. Jalkapallo ei ollut pelailua. Työt voittivat kerran silloisen naisten SM-joukkueen. Myös koripallo- ja jääkiekkojoukkueet olivat erittäin hyviä. Pelattiin monia haasteotteluita mm. Espoon poliiseja vastaan.
Totta kai toimita synnytti paljon kirjoittelua ja vastustusta, koska näin laaja toiminta aiheutti myös monenlaista sählinkiä. Mutta nuorilla oli seurakunnassa turvallinen paikka ja kaikista pyrittiin pitämään huolta.

Selviämisasema kirkon alakerrassa

Vappuaattona, suurten juhlien edellä ja koulujen lopettajaispäivinä Tapiolan kirkon alakerta toimi selviämisasemana. Nuoret kerääntyivät noina iltoina elokuvateatteri Kino-Tapiolan ja vallihautojen taakse. Noin 500 nuorta otti juopotellen vastaan kevättä. Täysin sammuneet kuljetettiin sairaalaan. Vähemmän päihtyneet tuotiin kirkon alakertaan aaltopahvilattioille. Toiminnassa oli mukana myös sairaanhoitajia. Nuorisotyöntekijät ja nuorten iskuryhmät liikkuivat siellä, missä nuoret olivat. Nuorille oli tarjolla keskusteluryhmiä ja kirkossa jumalanpalveluksia ja konsertteja. Usein tapaamiset olivat hulinan keskellä, mutta silti nuorten kanssa käytiin syviäkin keskusteluja ja puhuttiin uskoon ja elämään liittyvistä asioista.

D-ryhmä

Oleellinen osa nuorisotyötä oli ns. d-ryhmä, joka oli nuorten tekemää arkista diakoniaa. Parhaimmillaan d-ryhmän toiminta oli laajaa ja todellista organisoitua arkidiakoniaa, joka alkoi syksyllä 1971 vain 6 tytön voimin. Siitä se kuitenkin laajeni ja sen ollessa laajimmillaan pidettiin kolmen viikon välein yleiskokous, johon osallistui 50-100 nuorta.

D-ryhmä tarjosi vaihtoehdon pelkälle olotilalle. Toimintaa suunniteltiin yhdessä. Mukana oli aikuisia ohjaajia. Tarvittiin koulutusta ja pitkäjänteistä suunnittelua. Jokaisen erillisen suuremman projektin edellä (esim, rahan keräämiset joihinkin kohteisiin) kouluttauduttiin tilanteen mukaan: Raamattu, rukouselämä, ihmissuhdetaidot, sosiaaliset valmiudet.

D-ryhmä laittoi pystyyn jäätelökioskin, jossa oli Helsingin seudun toiseksi suurin myynti. Tuotto meni Kirkon Ulkomaanavun kautta eri puolille maailmaa. Myyntivuorot pelasivat vapaaehtoisin voimin. Asianmukaiset hygieniatarkastukset kuuluivat asiaan. Toiminta kosketti isoa joukkoa.

Myös retket kuuluivat ohjelmaan. Kerran Valamosta vuokrattiin laiva, jolla mentiin Savonlinnaan asti. Mukana oli taitavia laulajia ja soittajia. Yhteiseen iltaan tuli Savonlinnassa mukaan 70 paikallista nuorta. Perillä vierailtiin mm. vanhainkodeissa.

Ravintoloiden siivousta

Kirkolla pidettiin kirpputoreja ja ihmiset jonottivat hyvää tavaraa. Määrätyiltä alueilta saatiin hyvää tavaraa myytäväksi. Erään tytön isä omisti autokoulun, ja näin saatiin lainaksi kuroma-auto, jolla vaatetavaraa kuljetettiin. Metsätöistä, risusavotoista, lehden jakamisista Munkkiniemeen ja siivouskeikoista saatiin runsaasti tuottoa hyväntekeväisyyteen. Öisin siivottiin Helsingissä ravintoloita. Keräyksen kohteista päätettiin yhdessä. Kirkon ulkomaanavun kautta hankittiin maastoauto Bangladeshiin mm. lääkekuljetuksiin. Intian, Kalkutan katulapset olivat lähellä sydäntä. Urakkakilpailussa voitettiin vaalimainosten pystytys ja purkaminen Kerava-Järvenpään alueella. Se oli varsin suuri juttu. Monet firmat tarjosivat työtä, koska mukana oli yritysperheiden lapsia. Lauantaisin 5-6 nuorta oli töissä eri tehtävissä.

Innostavia asioita

Toiminta oli varsin mittavaa ja työntekijät jalkautuivat paljon nuorten pariin. Keräyskohteet lisäsivät sitoutumista ja tietoutta kansainvälisestä tilanteesta. D-ryhmä kutsui Namibian stipendiaatteja ja ulkomaalaisia vieraita vierailemaan illoissa. Mukana oli mm. Jordanian nykyisen luterilaisen kirkon piispa. Kansainvälisen diakonian vahvassa imussa ei unohdettu myöskään oman kylän ihmisiä. Vanhuksia ulkoilutettiin, koteja siivottiin ja pidettiin huolta perheistä, joissa oli vammaisia ihmisiä. Vierailtiin vanhusten palelutaloissa ja vankiloissa.

Erään kerran monia nuoria kokoontui halvaantuneen miehen hautajaisissa; häntä he olivat hoitaneet paljon.

Vahva tiimi

Viikonloppuisin oli auttamisvuorot jaettu tarkkaan. Kehitysvammaisille pidettiin uimakoulua ja leirejä. Nuoret saivat koulutusta vammaisten kuljettamiseen ja pyörätuolin käyttämiseen.

Jouluaattona noudettiin Mankkaan kaatopaikalla asuvat miehet. Heidät saunotettiin ja heille annettiin puhtaat vaatteet ennen kuin heidät vietiin takaisin omiin hökkeleihinsä.

Myös partiolaiset olivat mukana toiminnassa. Yhteyksiä oli myös Lepakkoluolan nuoriin. Hartauksilla ja musiikilla oli tärkeä osansa kaikessa toiminnassa.

Nuorten olotila paloi tuhopolton seurauksena v. 1975, mutta toimintaa se ei lopettanut.

Kirjoitus perustuu toiminnasta vastanneen Reijo Räisäsen ja muutamien sen ajan vastuunkantajien haastatteluun. Koostajina Aarne Laasonen ja Pekka Kiviranta
Purjehditko pitkänkin matkan sinne Hvittorpiin, joka on siis Vitträsk-järven rannalla? Ettet vain tarkoita Hilaa, joka on sentään meren äärellä Upinniemessä? Hvittorpissa kesällä -68 pojat kyllä asuivat yhdessä salissa (perimätiedon mukaan entisessä tallissa), mutta enemmän siellä häiritsi haju kuin ääni. Hilassa tuli käytyä partioleirillä joskus pari vuotta aikaisemmin talvella, ja toisen kerran intin aikana yöllisellä "vierailulla" sissikeikan yhteydessä toista kymmentä vuotta myöhemmin. Majoitus oli 60-luvulla vanhassa hirsirakennuksessa, liekö enää käytössä.
Minä kävin rippikoulun Hilassa joskus 70-luvun alussa.
Saavuin paikalle omalla purjeveneellä ja huomasin, että pojat oli sijoitettu kaikki yhteen suureen makuusaliin kun taas tytöillä oli neljän hengen huoneet eli siis kaksi kerrossänkyä.
Pikaisen kenttäkatselmuksen tehtyäni huomasin, että yhteen tyttöjen huoneeseen olikin majoittunut vain kolme tyttöä eli siellä oli yksi sänky yläpedillä ihan tyhjillään.
Korjasin tämän tilankäytöllisen puutteen majoittumalla siihen vapaaseen yläpetiin.
Rippikoulu sujui ihan moitteita, eikä kukaan huomannut omaa majoitusjärjestelyäni, kun tytötkin siitä kiltisti vaikenivat.
Viimeisenä aamuna en sitten voinut ollla enää hiljaa vaan murrosikäisen pojan äänellä toivotin hyvät huomenet herättämään tulleelle.
Nousihan siitä aika haloo, mutta kyllä maailmaan ääntä mahtuu ja ihan siveästi siellä oli nukuttu. Ainoastaan olin järjestänyt itselleni paremmat oltavat eli ei tarvinnnut kuullla kymmeniä kuorsaavia poikia.
Ripillekin sitten pääsin aikoinaan vaikka vähän kiire tuli. Olin ollut purjehtimassa ja en ehtinyt illaksi takaisin Tapiolaan vaan yövyin Pentalassa veneeni ruffin pohjalla.
Aamulla sitten alkoi tuulla sen verran, että ehdin Westendiin kiinnittämään veneen poijuun ja viime hetkellä polkemaan Jopollani Tapiolan kirkkoon.
Kaikki olivat tietenkin viimeisen päälle puhtaita ja suittuja. Minä olin useamman päivän ollut samoissa vaatteissa ilman sen kummempia peseytymismahdollisuuksia purjehtimassa, mutta ei se tahtia haitannut.
Joltain lainasin kampaa ja alba peitti loput. Tietenkin alta pilkottavat Hai saappaat eivät olleet ihan kiiltonahkakenkien veroisia.
Sain sitten kaikesta huolimatta konfirmaation eli kitalaessani vieläkin varmaan jumissa olevan öylätin ja turhan pienen annoksen punaviiniä, kun sentään ajattelee, mitä oli sen eteen tehnyt.
Rippijuhlatkin olivat kuulema ihan mukavat, itse kyllä suurimman osan ajasta nukuin univelkoja pois.
Nyt on virhe korjatttu!
Kiitos viestistäsi, kun olin vahingossa laittanut ihan väärä paikan.
Olisihan siinä ollut aika työ kuljettaa kölivene Hvitroppiin, se ei siis ollut mikään jolla, vaan ihan kunnon kölivene.

M o i

 

Työskentelin Olotilassa äänilevyjen pyörittäjänä ja valvojana seitkyt luvun puolessa välissä. Olin itsekin saman ikäinen kuin muutkin tilan käyttäjät.

Viionlopun illat olivat joskus aika vauhdikkaita. Yleisin tapa pyrkiä sisään päihtyneenä oli kiivetä sisään tyynyhuoneen ikkunasta. Useamman tytön ja pojan jouduin poistamaan ulos.

Rexi oli ehdoton tilan valtias ja sydämmeltään avarakatseinen. Olen hänelle omassa elämässäni monesta asiasta kiitollinen.

 

Rippikoulussa aikanaan Hilassa järkytin seurakuntaa isosena laittamalla leiriäiset nukkumaan kämpissä sekaisin niin että samalla käytävällä oli vuorotellen tyttöjen ja poikien huoneita. Sovittiin vaan että jos ollaan kyläsillä niin ovet pidetään auki.

Samalla leirillä pidettiin myös disco. tupakoida sai vain minun kämpässä samoin kuin musaa sai soittaa "kypällä" huoneessani.

Jälkeenpäin kuulin että leiriä oli pidetty "syntisenä" vaan kaikki ihmettelivät kun leirillä ei ollut mitään ongelmia päihteistä tai muusta sekoilusta.

 

Kyllä Tapiolan seurakunta vaikutti suuresti koko elämääni. Kirkon Olotilassa sekä Tapiolan kirkolla että Tapiolan nuorisotalossa " Räkälässä" ei koskaan tyrkytetty mitään, vaan itsestään syntyvät keskustelut ja tekeminen loivat sellaisen ilmapiirin, että niitä ei voi unohtaa.  Myös kirkkonäytelmässä "Viisi leipää, kaksi kalaa" mukana oleminen on jäänyt ikuisesti mieleeni.

En mahtunut riparille Hilaan tai Hvittorppiin, vaan pääsin/jouduin Lohjan Wiwamoon! Siellä oli erikoista se että omistajalla, naishenkilöllä oli koukkukäsi!  Vähän pelottavaakin. Erikoista oli myös se, että siellä sai sakkoja erilaiseista asioista. Tytöt shortseissa taisi olla 5 markkaa ja tupakointi 10 markkaa. Muitakin sakkoja oli, mutta en enää muista.

Siihen maailman aikaan vaatepuut olivat kapeita puisia, ja niissä koukkuosa oli sellainen että sen päällä oli irtonainen, pyörivä puuosa. Kun hengarin katkaisi, koukkuosa irtosi niin, että siitä sai kaulaansa koristeen, kun koukkuosaan pujotti narun. Puuosaan kirjotettiin tussilla aforismi, nimi ym. No, kaikilla oli leirin lopulla oma koukkunsa kaulassa ja vaatekaapit ammottivaat tyhjyyttään hengareista. Kun leiri oli päättymässä, koukkuemäntä halusi koko porukan puhutteluun rikotuista hengareista. Kysymyksenä oli se että miksi meillä roikkuu koukut kaulassa. Tilanne oli piinaava, mutta sitten joku meistä hienosti, ennalta sopimatta, hienosti selitellen sai asian näyttämään siltä että kunnioitamme emäntäämme ja haluamme kunnioittaa häntä pitämällä koukkua kaulassa. Asia kuittautui näin. Puhuttelu sai meidät myös myöntämään että olimme todella toimineet typerästi. Ripari kasvatti meistä nuoria, jotka kunnioittavat ihmistä, oli hän minkälainen tahansa, vaivoineen, ulkomuotoineen. 

Tapiolan seurakunta sai tietojeni mukaan hengarilaskun Wiwamosta!

Päädyimme kavereiden kanssa riparileirin sijaan käymään iltarippikoulun Tapiolan kirkolla. Mistään hermostumattomana rippi-isänä toimi Jaakko "Jaska" Juntunen, joka hymyillen osasi kääntää levottomimmatkin vinoilumme eettisiksi kysymyksiksi. Jaska jatkoi myöhemmin pappisuraansa haastavassa tehtävässä Jorvin sairaalapastorina. Siellä taisi kohdata hieman toisenlaista asennetta, kuin teiniksien kikattelut.

 

Eräällä tauolla innostuimme kiipeämään kirkon yksikerroksisen osan katolle - lähemmäs taivasta, kukaties? Itse kirkkoherra Samuel Lehtonen äkkäsi meidät ja kyläää silloin kyyti maistui! Kirkkoherran vaimo Elina Lehtonen oli reipas ussanmaikkamme, josta hänestäkin on jäänyt mukavat muistot!

 

Myöhemmin arkkitehtinä olen lukuisat kerrat saanut pitää puolustuspuheenvuoroja ihmisten kauhistellessa Aarno Ruusuvuoren asketismia Tapiolan kirkon ilmeessä. Itse on vissiin tottunut tuohon koruttomaan hartauteen - mutta uurnalehtoon voisi mielestäni tehdä lukuisia valaistuksellisia parannuksia...

60-luvun lopulla rippikoulun Hvittorpissa käyneenä mieleeni jäi vain huikean mukavia muistoja, niin mukavia että piti muutama kesä olla vielä isosenakin.

Mutta erikoisin muisto liittyy siihen että ennen konfirmaatiota seurakunnasta ilmoitettiin ettei minua ollut koskaan kastettu (isä ja äiti eivät kuuluneet kirkkoon). Olin vaan mennyt riparille niinkuin kaikki muutkin kaverit kun isot pojat oli kertonut että siellä on nastaa.

Tuo kastamattomuus sitten ratkaistiin niin että seurakunnan pastori tuli meille kotiin viikko ennen konfirmaatiota pitämään kastetilaisuuden. Kummitäti kysyi että onko kastettava otettava syliin (olin jo silloin 190 cm), pappi armahti.

Kastekahvien aikaan pappi totesi kastaneensa lapsia jo lähes 20 vuoden ajan, mutta minä olin kuulemma ensimmäinen, joka kastetilaisuudessa myös itse nautti pienen konjakin:-)

Räkälästä on vain loistavia muistoja, pelattiin shakkia, koronaa ja flipperiä. Rexi ja Juuso on jäänyt mieleen.Jotenkin siellä on kyllä järjestys pysynyt hyvänä, sillä minä en muista oikein minkäänlaisia järjestyshäiriöitä, ei alkoholista tai muustakaan johtuvia.

Räkälän tuhopolttoon liittyi yksi hauska tarina: parakissa taisi olla silloin myös Hongan toimisto ja kaikki meni tuhopolton yhteydessä. Yleisesti puhutaan, että naapuriseuran johtomiehet ilmoittivat viranomaisille, että juuri tuolla viikolla heidänkin kirjanpitonsa tositteineen oli lainassa Hongan toimistossa, valitettavasti kaikki tuhoutui.

Kävin minäkin seurakuntaretkellä Hvittorpissa. Hiljaisuuden jälkeen oltiin tyttöjen kämpillä kaverini Kurkun kanssa.
Ihan oltiin rauhassa viltin alla ja Lonkero pullot oli lattialla. Hirvee pastori hyökkäsi huoneeseen ja pilasi poikien unelmat.

Vastaa keskusteluun

RSS

Tietoja

Hannu Tervonen on luonut tämän Ning-verkoston.

© 2017   Created by Hannu Tervonen.   Toiminnon tarjoaa

Merkit  |  Ilmoita ongelmasta  |  Palveluehdot